Kiinnostuin klassisesta osteopatiasta alun perin opintomatkalla Englannissa keväällä 2017. Matkamme pääkohde oli European School of Osteopathy, mutta pääsimme vierailemaan myös JWCCO:ssa eli John Wernham College of Classical Osteopathyssa. Ammattikorkeakouluopinnoissa klassinen osteopatia jää varsin pieneen rooliin, joten koulun järjestämä tutustumispäivä oli minulle ensimmäinen kunnon kosketus aiheeseen.

Vierailusta jäi hieman ristiriitainen olo. Koulun vaalima ”oikeaoppisuus” tuntui epäilyttävältä: heidän mielestään juuri klassinen osteopatia on aitoa ja alkuperäistä osteopatiaa, ja alan kaikki muut kehityslinjat ovat kulkeneet väärään suuntaan. Toisaalta opetus oli innostavaa ja jäin kaipaamaan lisää perehtymistä aiheeseen.

Ilahduinkin suuresti, kun kollegani Paula Saarelma ilmoitti järjestävänsä jatkokoulutuksen klassisen osteopatian tiimoilta. Saarelma on itse opiskellut JWCCO:n kurssikokonaisuuden ja hänellä on aiheesta pitkä käytännön kokemus. Hän ei kuitenkaan vanno juuri tämän näkemyksen nimiin vaan käyttää työssään myös muita lähestymistapoja.

Tämä teksti syntyi kurssin innoittamana, ja sen tarkoitus on avata klassinen osteopatian erityispiirteitä. Jotta aihetta voisi ymmärtää, on syytä katsoa ajassa taaksepäin.

Lyhyt historiakatsaus

Osteopatian kehitti amerikkalainen lääkäri Andrew Taylor Still. Hän avasi ensimmäisen osteopatiakoulun, American School of Osteopathyn, vuonna 1892. Koulun fysiologian opettajana toimi skotlantilainen John Martin Littlejohn. Littlejohn oli alkuaan Stillin potilas, joka hyvien hoitotulosten innoittamana päätti itsekin opiskella osteopaatiksi. Koulutukseltaan hän oli pappi, mutta yliopisto-opintoja oli ehtinyt kertyä monelta muultakin alalta, mm. anatomiasta ja fysiologiasta. Aiempien opintojensa vuoksi Littlejohn toivotettiin pian tervetulleeksi koulun henkilökuntaan. Myös John Martin Littlejohnin kaksi veljeä, James ja David, päätyivät työskentelemään samaan oppilaitokseen.

Littlejohnien ja A.T. Stillin suhde ei ollut aivan mutkaton. Näkemyserojen vuoksi veljekset päätyivät lopulta lähtemään koulusta ja perustivat oman oppilaitoksen Chicagoon vuonna 1900. John Martin Littlejohn palasi myöhemmin Iso-Britanniaan ja perusti Euroopan ensimmäisen osteopaattikoulun British School of Osteopathyn Lontooseen vuonna 1917. Koulu toimii nykyään nimellä University College of Osteopathy.

John Martin Littlejohnilla on ollut suuri vaikutus eurooppalaisen osteopatian kehittymiseen. Siinä missä amerikkalainen osteopatia päätyi lopulta asemoimaan itsensä osaksi lääketiedettä, halusi Littlejohn pitää osteopatian erillisenä hoitomuotona. Euroopassa ala onkin kehittynyt eri suuntaan: osteopaatit ovat manuaalisen terapian ammattilaisia, eivät lääkäreitä kuten Yhdysvalloissa. Kansainvälinen yhteistyö on kuitenkin vilkasta, ja uudet ajatukset ja suuntaukset leviävät ammattikunnan parissa mantereelta toiselle.

Klassinen osteopatia pohjaa erityisesti John Martin Littlejohnin opetuksille, unohtamatta osteopatian perustajaa A.T. Stilliä. Littlejohnin teoriat ovat välittyneet jälkipolville pitkälti hänen oppilaansa John Wernhamin kautta. Wernham toimitti ja julkaisi Littlejohnin tekstejä, sekä kirjoitti omia teoksia tämän teorioiden pohjalta. JWCCO pyrkii jatkamaan vuonna 2007 kuolleen John Wernhamin työtä.

Klassisen osteopatian erityispiirteitä

Littlejohnin teoria ihmiskehon toiminnasta vilisee erilaisia linjoja, pyramideja, kaaria ja saranakohtia. Teorian mukaan painovoimaa ja muita kehoon vaikuttavia ulkoisia ja sisäisiä voimia voidaan kuvata keskenään risteävinä voimalinjoina. Voimalinjojen avulla voidaan selittää, miksi jonkun alueen muuttunut toiminta voi aiheuttaa oireita aivan eri osassa kehoa. Kehon mekaaninen toiminta on myös suorassa yhteydessä aineenvaihduntaan, hermostoon ja sisäelinten toimintaan, joten voimalinjat huomioivalla hoidolla voidaan vaikuttaa monenlaisiin eri häiriötiloihin.

Klassiseen osteopatiaan kuuluu olennaisena osana hoito- ja tutkimusrutiini, jota kutsutaan vaihtelevasti nimillä ”body adjustment” tai ”general osteopathic treatment”. Yksityiskohdat vaihtelevat hiukan suuntauksesta toiseen, mutta perusajatus säilyy samana: tarkoituksena on käydä kattavasti läpi koko keho ja hoitaa se, mitä matkan varrelta löytyy. Rutiinissa käytetään paljon pitkän vipuvarren tekniikoita eli raajoja pyöritellään tietyllä tavalla tiettyyn suuntaan. Hoidossa otetaan huomioon kehon voimalinjat sekä niin sanottu yleinen kompensaatiokaava, joka kuvaa ihmiskehon tyypillisiä toispuoleisuuksia. Hoidossa on tärkeää asiakkaan kehon kuuntelu ja oikea rytmi.

Ajatuksia

Klassisen osteopatian hoitorutiini tuntui aluksi mielestäni vieraalta. Itse olen oppinut siihen, että jokainen hoito on erilainen ja suunnitellaan alkuhaastattelun ja tarvittavien erotusdiagnostisten testien perusteella. Käytettävät tekniikat riippuvat siitä mistä näkökulmasta osteopaatti päättää tilannetta lähestyä. (Kirjoittelen toisella kertaa eri näkökulmista eli ns. “osteopaattisista malleista”.)

Klassisen osteopatian rutiiniin kuuluvat aina samat asiat samassa järjestyksessä, ja osteopaatti keskittyy hoitamaan niitä alueita, joissa havaitsee jotain poikkeavaa. Alkuhaastattelu ja -tutkiminen voidaan jättää vähemmälle, sillä hoito ja tutkimus limittyvät yhteen. Tavallaan asiakastapaamiseen siis kuuluu enemmän tekemistä ja vähemmän ajattelua. Hoito sujuu myös varsin nopeasti: koko rutiinin läpikäyminen kestää kokeneelta osteopaatilta parikymmentä minuuttia. Pidemmän hoitamisen katsotaan johtavan ylihoitamiseen, joka voi heikentää hoitotulosta.

Hoitorutiinia harjoiteltuani ja testailtuani, olen todennut sen varsin monipuoliseksi lähestymistavaksi. Oikeaoppinen en kylläkään ole, vaan käytän rutiinia – tai sen osia – vain silloin kun koen tämän tarpeelliseksi ja usein osana muuta hoitoa. Syvempi perehtyminen aiheeseen tarjoaa varmasti vielä lisää sovellusmahdollisuuksia. Onneksi keväälle onkin jo suunnitteilla seuraava kurssi aiheesta.