Osallistuin hiljaiselle meditaatioretriitille ensimmäistä kertaa vuonna 2004 Jaipurissa, Intiassa. Vaikka jatkuva paikallaan istuminen sai selkäni vihlomaan kivusta, tuntui 10 päivän puhumattomuus ihanan rauhoittavalta. Retriitin jälkeen harjoitukseni hiipui kuitenkin nopeasti; onhan meditointi nyt vaan niin kovin tylsää.
Palasin meditaation pariin kunnolla vasta osteopatiaopintojeni myötä. Kraniaaliosteopatian tunnilla huomasin, että istuessani hiljaa paikoillani keskittymiseni herpaantui nopeasti. Tämä oli ongelmallista, sillä kraniaaliosteopatia sisältää varsin paljon istumista hiljaa paikoillaan, ja hienovaraisten liikkeiden tunteminen on vaikeaa, jos mieli askartelee samalla aivan muiden asioiden parissa. Päätin kokeilla auttaisiko meditaatio tähän pulmaan.
Nyt parin vuoden säännöllisen meditaatioharjoituksen jälkeen hiljaa paikoillaan istuminen sujuu jo hiukan helpommin. Edelleen meditointi on mielestäni pääosin tylsää puuhaa. Tylsyydessä ja sen sietämisessä on kuitenkin jotain varsin rauhoittavaa; sen äärelle voi pysähtyä silloinkin, kun elämässä tapahtuu vaikeita asioita ja yllättäviä käänteitä.
Ensi maanantaina lähden taas pitkästä aikaa Intiaan. Koska joudun perustelemaan lentomatkustamisen itselleni, yritän mahduttaa samaan reissuun mahdollisimman paljon: ystävien näkemistä, meditaatiota ja vapaaehtoistyötä. Näistä viimeinen liittyy tuohon kolmanteen otsikon lupailemaan aiheeseen eli lepraan.
Jokainen, joka on vieraillut Intiassa, lienee törmännyt kerjäläisiin, joiden kädet ja jalat ovat lepran runtelemat. Lepra eli spitaali on bakteerin aiheuttama tauti, jonka oireisiin kuuluvat ihomuutokset ja hermovauriot. Sairauden edetessä sen käynnistämät tulehdusreaktiot johtavat sormien ja varpaiden tippumiseen. Lääkehoito lepraan keksittiin 1982 ja sen jälkeen taudin esiintyvyys on vähentynyt dramaattisesti. Tilastollisesti vähemmän kuin yksi kymmenestä tuhannesta intialaisesta sairastuu lepraan, kun vuonna 1983 luku oli vielä 58/10 000. Tautia ei kuitenkaan ole edelleenkään hävitetty ja 60% koko maailman uusista lepratartunnoista tapahtuu Intiassa. Sairauteen liittyy pelkoja ja häpeää, jotka hidastavat hoitoon hakeutumista.
Ennen lääkehoidon kehittämistä lepraan sairastuneet eristettiin muusta yhteisöstä tartuntojen välttämiseksi. Tällaiseen vanhaan leprasiirtolaan olen menossa tammikuussa työretriitille. Retriitti kestää kolme viikkoa ja siihen kuuluu sekä meditaatiota, että vapaaehtoistyötä yhteisön asukkaiden parissa. Lepran sairastaneiden lisäksi yhteisössä asuu nykyään myös näkö-, kuulo- ja kehitysvammaisia. Työretriittiä edeltää viikon hiljainen meditaatioretriitti läheisessä kylässä.
Kolme viikkoa on kovin lyhyt aika vapaaehtoistyöhön; edellinen vapaaehtoistyörupeamani Intiassa kesti viisi kuukautta. Tällä hetkellä niin pitkä poissaolo ei kuitenkaan ole mahdollista. Retriitin kontekstissa vapaaehtoistyön luonne on myös varsin erilainen: työskentely leprasiirtolassa on ennen kaikkea osa omaa harjoitusta. Hiljaa paikoillaan istumisen lisäksi harjoittelemme siis myös myötätuntoista toimintaa. Toivon, että näin lyhyessäkin ajassa voin tuoda iloa niille ihmisille, joiden parissa pääsen työskentelemään.
Palaan reissusta helmikuun alussa ja siitä eteenpäin on osteopatia-aikoja taas tarjolla. Kirjoittelen Intian kuulumisia nettiyhteyksistä riippuen joko reissun päältä tai takaisin palattuani.
Intian lepratilanteesta voi lukea täältä: