Ilon ja surun kylä, osa 2

  • Artikkelin kirjoittaja:
  • Artikkelin kategoria:Intia

Joka aamu kello viisi Anandwanin sairaalassa alkaa tärkeä työ: haavojen puhdistaminen ja sitominen. Miehet jonottavat hoitopöydälle pääsyä hiljaa ja totisina; naiset istuvat ryppäässä lattialla ja rupattelevat vilkkaasti. Haavojen sitojat ovat itsekin lepran sairastaneita ja heidän otteensa ovat varmat. Työ ei ole helppoa: ensimmäisen puolen tunnin aikana ehdin nähdä pahasti palaneen käden, syvän reiän keskellä jalkapohjaa sekä isovarpaan, jonka jo kertaalleen umpeutuneen ihon alta paljastuu luuhun asti ulottuva, märkivä tulehdus. Vaikka joudun nieleskelemään, en käännä katsettani – tuntuu tärkeältä pystyä kohtaamaan se, mitä näille ihmisille on arkipäivää.

Lepra alkaa ihomuutoksina, mutta edetessään se alkaa tuhota ääreishermoja, jolloin käsien ja jalkojen tuntoaisti ei enää toimi normaalisti. Tuntopuutokset eivät korjaudu, vaikka sairauden aiheuttama bakteeri saadaan pois elimistöstä antibiooteilla. Kivun tunteminen on elimistön tärkeä suojamekanismi ja sen puuttuminen altistaa jatkuville kolhuille ja haavereille. Sairauden vuoksi elimistön paranemiskyky on myös heikentynyt: haavat eivät umpeudu normaalisti ja niinpä ne ovat hyvin alttiita tulehtumaan lämpimässä ilmastossa. Tuntopuutokset, alentunut paranemiskyky ja hoitamatta jääneet tulehdukset aiheuttavat lopulta sormien ja varpaiden menetyksen, joka lienee tunnetuin lepraan liittyvä oire. Joskus tulehdukset etenevät hengenvaarallisiksi ja raaja joudutaan amputoimaan. Käden- ja jalantynkiä näkyy etenkin vanhusten parissa.

Hoitaja puhdistaa leprapotilaan jalkaa.
Jalan puhdistus ennen uusien siteiden laittoa. (Kuva: Nathan Glyde)

Haavojen säännöllinen hoito on siis äärimmäisen tärkeää. Työ aloitetaan aamuvarhaisella, jotta siteet saadaan vaihdettua ennen työpäivän alkua. Asukkaiden osallistuminen työntekoon on ollut tärkeä osa yhteisön ideologiaa alusta alkaen. Ruokalan seinää koristaakin taulu, jossa lainataan yhteisön perustajaa Baba Amtea: “Jos olet menettänyt joitakin sormia, käytä hyödyllisesti niitä, jotka sinulla vielä on”. Toki haavojen hoitoa on tarjolla myös niille asukkaille, jotka eivät töihin enää kykene. Heidän haavansa puhdistetaan ja sidotaan myöhemmin päivällä, kun aamun ruuhkasta on selvitty.

Haavojen sidonnassa käytetyt siteet valmistetaan kylän omassa kutomossa. Valmis sidekangas rullataan ja leikataan sopivaa mittaan. (Kuva: Amardeep Legha)

Anandwanin arki on suunniteltu ottamaan huomioon asukkaiden erityistarpeet. Kadut lakaistaan huolellisesti päivittäin, jotta avojaloin kävely olisi turvallista tuntopuutoksista huolimatta. Monet asukkaista käyttävät tosin kylän suutarin valmistamia sandaaleja. Jalkojen haavat vaativat usein isot toppaukset, jotta ne eivät pääsisi hiertymään kehon painon alla. Tavalliset kengät eivät siteiden päälle mahdu, mutta sandaalit voidaan valmistaa jokaiselle yksilöllisesti. Jalkineet ovat usein keskenään erilaiset ja niitä muokataan sopiviksi sitä mukaa kun siteiden määrä jaloissa kasvaa tai vähenee.

Suutari valmistamassa kyläläisille sopivia jalkineita.

Talojen suunnittelussa on pyritty estämään Intian oloissa yleinen vitsaus: rottien piileskely nurkissa. Pääsen todistamaan tavoitteen tärkeyttä, kun haavojen sidontaan tulee mies, jonka kahdesta varpaasta puuttuu kärki. Kysyessäni syytä tähän outoon vammaan, mies toteaa irvistäen rotan käyneen nakertamassa varpaat yön aikana. Hoitaja desinfioi puremahaavat tyynesti ja kietaiseen varpaat pakettiin. Kuten suurin osa muistakaan täällä hoidettavista vammoista, nämä haavat eivät tuota kipua – juuri sen vuoksi ne ovat päässeet syntymään.

Nämä jalat kuuluvat vanhainkodissa asuville miehille.

Haavojen sidonta on yksi töistä, joihin voimme osallistua työretriitillä, joka on tuonut minut Anandwaniin. 13-hengen ryhmästämme kaksi valitsee tämän kaikista haastavimpana pidetyn työn. Itse harkitsen asiaa kauan. Haavojen sitomisessa on jotain hyvin symbolista ja sairauden pelottavimman puolen kohtaaminen tuntuu tärkeältä. Toisaalta kaipaan kuitenkin työtä, jossa asukkaiden kanssa ehtisi rupatella enemmän: haavojen hoito pitää hoitaa ajallaan ja työtahti on rivakka. Lopulta asian ratkaisee työn vaatima aamuherätys 4.30. Päätän nukkua tunnin pidempään, ja viettää aamuni vanhainkodissa. Iltapäivisin työskentelen sairaalan vuodeosastolla. Ehkäpä pääsen vihdoin paneutumaan näihin kokemuksiin matkakertomuksen seuraavassa osassa.